lauantai 18. tammikuuta 2014

Elvytysyritys

Heippa ja hyvää alkanutta uutta vuotta!

Yritän vielä vähän elvytellä tätä blogia, vaikka aihe pyörii sellaisten asioiden ympärillä, joista ei ikuisuuksiin jaksa jauhaa.  Eronneilla vanhoillislestadiolaisilla kokemukset ovat yleensä aika samanlaisia (minä itse pyörin ex-vanhoillislestadiolaisten piireissä muutenkin, ja ajatuksia tulee toisinaan liikaa muidenkin lähteiden kautta), ja keskusteluun tulee vain harvoin uusia nyansseja. Asia ei tunnu etenevän mihinkään suuntaan: itse ei pysty vaikuttamaan vanhoillislestadiolaisen liikkeen olemassaoloon ja eronneiden parissa ei tapahdu juurikaan uusia asioita. Asia etenee oikeastaan vaan omassa päässä niin, että oma suhde liikkeeseen muuttuu ja vakiintuu, jolloin samojen aiheiden käsittelyyn turtuu.

Haluan kuitenkin huomauttaa, että tietenkin eroavat vanhoillislestadiolaiset ovat eri vaiheissa riippuen siitä, minkä ikäinen on ollut eroamishetkellä (nuoret eroavat ehtivät ehkä napata kiinni "normaalista nuoruudesta", jota vanhemmalla iällä eronneet saattavat kaivata) ja miten kauan itse erosta on. Se, että meidän bloggaajien ajatukset vanhoillislestadiolaisuudesta alkaa olla koluttu tarkoittaa vaan sitä, että me olemme saaneet puhua ristiriitaisista ja ankeista asioista tarpeeksi tähän mennessä ja samalla ne, jotka haaveilevat liikkeestä irtipääsystä ovat vasta saman taipaleen alkumetreillä.

Mutta kuten totesin, yritän vielä elvyttää tätä, ja siirränkin vastuun niille, jotka tätä blogia lukevat: onko teillä mielessä erityisiä (ja asiallisia) kysymyksiä, joihin haluaisitte useita vastauksia? Kysykää kommenteissa, me vastaamme, ja katsotaan, josko kysymysten avulla löytyisi vielä jotain suurempia ajatuksia vanhoillislestadiolaisuudesta.


(Ps. Toivon, että tulevaisuudessa törmäisin enemmänkin tällaisiin kirjoituksiin internetissä.)

Smaug

maanantai 26. elokuuta 2013

Keskustelua seksuaalisuudesta

Eräs lukija kauniisti ilmaistuna närkästyi, kun väitimme eräässä kommentissa, ettei vl-liikkeessä juurikaan keskustella seksistä.
”Hahahahah ! Ai seksistä ei puhuta ? Ihan se on normaali asia lestadiolaisillekki. Onko huikeeta kusettaa? Ja ps. Seuroissaki monestikki puhuttu ja on ollu nuorteniltoja aiheesta seksuaalisuus tms. Että take it easy baby”
Emmehän me missään vaiheessa väittänetkään, että vanhoillislestadiolaiset olisivat jotenkin seksuaalisesti poikkeava ryhmä. Kyseisessä kommenttikentässä keskusteltiin siitä, miten vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä keskustellaan seksuaalisuuteen liittyvistä asioista.  Kun blogin kirjoittajat ovat nuoria aikuisia, oli tämäkin keskustelu käyty meidän osaltamme teinivuosien kokemusten perusteella, mikä sinänsä ei mielestäni ole mitenkään keskustelun arvoa laskeva tekijä, sillä nuoriahan nimenomaan tulisi valistaa ja neuvoa näihin asioihin liittyen. Olemme kuluttaneet rauhanyhdistyksen penkkejä melkoisen monta tuntia niin seurojen kuin nuorille järjestettävien raamattuluokkienkin merkeissä, joten sitä kuuluisaa omaa kokemustakin tästä asiasta löytyy jonkin verran. Tällekin anonyymille todettakoon (viidennentuhannen seitsemännensadan kolmenkymmenentoisen kerran), että jokainen tämän blogin teksteistä perustuu täydellisesti kirjoittajansa kokemuksiin.
Itse en muista kertaakaan kuulleeni sanaa seksi SRK:n puhujien tai raamattuluokan vetäjien suusta. Aiheesta on toki joskus mainittu, mutta asia on verhottu vanhoillislestadiolaiseen tapaan hyvinkin raamatulliseksi ja uskonnolliseksi. Noh, miksi seksistä pitäisi edes puhua, eiväthän suomalaiset yleensäkään vapaaehtoisesti jaa omia henkilökohtaisia asioitaan muille? Siksi, kun vanhoillislestadiolaisen liikkeen arvot ja normit seksuaalisuuteen liittyen poikkeavat roimasti muun yhteiskunnan käsityksistä. Voisi kuvitella, että liike valistaisi edes nuoriaan, jotka törmäävät jatkuvasti koulussa ja vapaa-ajallaan kaiken maailman seksuaalisiin ihanteisiin ja käsityksiin, joista osa on todella pahassa ristiriidassa vl-liikkeen oman opin kanssa.
Lisäksi yksi vl-liikkeen räväkimpiä merkkejä on ehkäisykielto. Ehkäisemättömyys liittyy vahvasti seksiin, joten luulisi, että tämmöisen erikosen kiellon takia liikkeessä käytäisiin keskustelua aiheesta jo senkin takia, että kaikki ymmärtäisivät kiellon taustalla olevat todelliset syyt. Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä elävä nainen (tai mies) saattaa kieltäytyä ehkäisystä ainoastaan kiellon takia. Tällaiset henkilöt kasvattavat yleensä yli kymmenpäistä perhettä, mikä tarkoittaa parinkymmenen vuoden mittaista pikkulapsiaikaa. Kyseinen äiti ei voi perheenkasvulleen juuri mitään, sillä uskonto määrittelee hänelle ehkäisykiellon. Ehkäisemättömyys on todella suuri valinta ihmisen elämässä - on aivan eri asia saada kaksi lasta kuin kaksitoista lasta. Entä ne pariskunnat, jotka eivät jaksa jatkuvaa synnytystä ja edellisten kasvatusta? Voivatko he avoimesti keskustella aiheesta lähimmäistensä (jotka todennäköisesti ovat vanhoillislestadiolaisia) ja oman uskonnollisen yhteisönsä kanssa? Aletaanko aiheesta keskustelemaan oikeasti eikä kuitata ongelmaa muistuttamalla, että ehkäisy ei ole meille uskovaisille vaihtoehto, sillä jokainen lapsi on Jumalan lahja?  Saako pariskunta tukea ajatuksilleen vai leimataanko heidät kummajaisiksi ja tarjotaan anteeksiantoa, jolla unohdetaan moiset ajatukset ehkäisystä?
En tarkoita, että vl-liikkeen täytyisi antaa virallisia lausuntoja aiheeseen liittyen tai vl-ihmisten tulisi olla poikkeuksellisen suulaita seksuaalisuudesta keskusteltaessa. Tarkoitus on puhua siitä, millainen yleinen ilmapiiri vl-liikkeessä on seksistä keskustelemisen suhteen. Onko se tabu? Puhutaanko rauhanyhdistysten aikuisille suunnatuissa illoissa  (naistenillat, nuorten illat, vanhempien illat, miestenillat jne) seksistä tai seksuaalisuudesta? Neuvooko liike nuorisoaan seksuaalisuuteen liittyen?
Vl-liikkeeseen kuuluu hyvinkin erilaisia ihmisiä, joten osa puhuu asiasta enemmän ja osa vähemmän. Ideana on kuitenkin miettiä sitä yleistä ilmapiiriä ja tyypillisintä suhtautumistapaa seksuaalisuuteen liittyen.
Koska meillä ei nuoren ikämme vuoksi ole järisyttävän paljon kokemusta näistä asioista, pyysimme eräällä sivustolla entisten vanhoillislestadiolaisten kertovan meille mielipiteitään ja kokemuksiaan liittyen seksuaalisuudesta ja seksistä keskustelemiseen vl-liikkeessä. Joku voisi väittää, että vastaukset ovat jo valmiiksi puolueellisia, sillä kaikki vastaajat ovat syystä tai toisesta eronneet vl-liikkeestä. Mielestäni vl-liikkeen jättäminen ei ole tässä kovin olennaista, sillä seuraavat kommentit pohjautuvat niihin aikoihin, kun kyseiset henkilöt kuuluivat vl-yhteisöön. Toki heidän oma fiiliksensä vl-liikettä kohtaan saattaa vaikuttaa muistoihin ja mielikuviin, mutta kyseessä on kuitenkin vanhoillislestadiolaisuudesta eronneiden kirjoittama blogi, joten erotausta suotakoon näille vastaajille. Vastaajat ovat iältään n. 25-60-vuotiaita.
”Oon vl:nä ollessani ja sen jälkeen usein yrittänyt herättää keskustelua naimisissa olevien vl-ystävieni kanssa seksistä, mutta turhaan. Vastaukset ovat olleet luokkaa ’meillä menee edelleen x:n kanssa hyvin’.”
”Mun kokemuksen mukaan seksistä ei puhuta. Tuosta yhdyselämästä ja toisensa palvelemisesta oon kyllä joskus kuullut jotain.” (aiemmin keskustelussa mainittiin, että esimerkiksi seuroissa saatettu puhua seksistä muotoilemalla asia tämäntyyppiseen muotoon: ”Ja rakkaat äidit ja isät, myöskin te nuoremmat aviopuolisot, on teidän hyvä palvella toinen toisianne myöskin sillä tavalla, että perhe saa Jumalan siunauksesta kasvaa uusilla jäsenillä. On teidänkin hyvä kahdestaan keskustella aiheesta, jottette erilleen päädy, sillä niinhän Raamatussakin sanotaan, että 'älkäätte edes yhteisestä sopimuksesta keskeyttäkö yhdyselämäänne', vaan antakaa evankeliumin hoitaa teitä…”)
Seksistä ei kyllä tosiaankaan puhuta. Tytöt puhuvat häistä, yksinäisyydestä, hellyydenkaipuusta, mutta ei Siitä koskaan avoimesti. Puhutaan esimerkiksi siitä, miten nopeasti lähtisi häistään ( =miten kova kiire on sänkyhommiin). Pukeutumisesta puhutaan, ja sitä kytätään, onko se riittävän säädyllistä. Mutta seksikkyydestä ei puhuta.”
”Oon kuullut, että lapsettomat saavat epäasiallisia kommentteja kun tyyliin suurperheen isä huikkaa parkkipaikalla, että voi käydä hoitelemassa, että kyllä sitten tulee lapsia. Muutenkin tämmöisen voimaintunnossa olevan miestyypin tunnistan, joka perheensä koolla ylpeilee jotenkuten verhotusti mieskunnollaan.”
”Ei mun aikana ainakaan tuota seksisanaa ole kuultu.”
”Seksistä en ole puhunut koskaan vl:ien kanssa, ainoastaan sellaisten kavereiden kanssa, jotka ei oo vl:iä...”
”Joo.. joskus teini-iässä tyttäporukalla jotain puhuttiin ja osa pyysi anteeksi itsetyydytystä ja ajatuksia.. Ei sitä osattu puhua ku jo ajatuksetkit oli syntiä. Sellaiset kuin suuteleminen ja halaaminen kuuluivat vasta avioliittoon, joista ei ollut mallia edes omilta vanhemmilta.”
”Enpä ole koskaan kuullut nuortenillasta jonka aiheena olisi ollut seksi. Ehkä joku ’seurustelu ja avioliitto’, mutta sehän on ihan eri asia. Joskus puhuin vl-ihmisen kanssa aiheesta ja olivat sitä mieltä että miksi aiheesta pitäisikään puhua, se on kahden välinen asia. Tuskinpa ketään kiinnostaakaan puhujien tai kenenkään muunkaan seksielämän yksityiskohdat, mutta olisi tärkeää että olisi sellanen ilmapiiri, että aiheesta pystyttäisiin yleisellä tasolla puhumaan. Puhumattomuudessa on hyvä kasvualusta seksuaaliselle hyväksikäytölle ja väkivallalle… En tarkoita pelkästään lasten hyväksikäyttöä vaan ihan avioliitossa tapahtuvaa. Vaikka oli keskustelua tai ei, yhteisössä jossa seksi kuuluu ainoastaan heteroille + ainoastaan avioliittoon, avoin keskusteluilmapiiri on mahdoton.
Seksiin liittyviä keskustelukokemuksia vl-ajoilta:
-Keskusteluilta ry:llä. Nuori, naimaton herkkä runoilijamies korosti, että avioliitoissakin pitää muistaa erotiikan tärkeys. Kaamea kohu. Mutta ei kai tuosta asiasta kuitenkaan puhuteltu häntä. Aiheesta ei kukaan jatkanut.
-Äitien ilta eräässä vl-kodissa. Olin isosiskoni mukana pienenä tyttönä. Eräs äiti toi esille, että ongelmanaan oli se, että halusi seksiä enemmän kuin miehensä. Kukaan ei oikein kommentoinut, jälkeenpäin kuulin vain, että ’mitä se nyt tuommoista rupesi puhumaan’.
Muuten on kyllä jauhettu siitä ’miten pitää seurustella’ ja että ’suuteleminen on kuin kuivien heinien päällä leikkisi tulitikuilla’.”
On kuitenkin päivänselvää, ettei vl-ihmisiäkään voi oikein jakaa tällä tavalla suhtautuviin ja tuolla tavalla suhtautuviin. Nämä kommentit kuitenkin jokseenkin tukevat väitettämme, jonka mukaan vl-liike seurakuntana ja yhteisönä ei juurikaan puhu seksuaalisuudesta. Toki homoseksuaalisuus ja esiaviollinen seksi tuomitaan synniksi ja ehkäisykielto on ehdoton, ja niille esitetään perustelut Raamatusta. Vaikuttaa siltä, että seksuaalisuudelle esitetään tietyt rajoitteet ja "säännöt", mutta muuten asia jätetään jokaisen pariskunnan väliseksi asiaksi.
-tintti

torstai 1. elokuuta 2013

Syntinen arki


Kysyin joskus vanhoillislestadiolaiskodissa asuessani kaveriltani, että arvaa, mitä teen kun olen yksin kotona. Vastaus oli, että laitan radion päälle. Todennäköisesti siivoan ja oleskelen samalla, mutta se radio oli minulle se isoin asia.

Vanhoillislestadiolaiset tuntuvan luulevan, että elämä muuttuu radikaalisti sen jälkeen, kun uskonyhteisöstä lähtee kalppimaan. Muuttuu yhtäkkiä alkoholistiksi, rankaksi juhlijaksi, ”lähtee maailmaan”, tulee kamalan syntiseksi ja niin edelleen. Fraasilla ”lähteä maailmaan” on aika negatiivinen, jopa mahtipontinen ja dramaattinenkin sävy vanhoillislestadiolaisten suussa. Se on jokseenkin synonyymi fraasille ”luopua uskostaan”, mutta maailmaan lähtemisen yhteydessä ex-vanhoillislestadiolaisen elämään ja olemukseen kai nopeasti tulee julkisesti piirteitä, joita vanhoillislestadiolaisilla ei ole. ”Maailma” on vienyt käytännössä uskovaisen mukanaan, eli käytännössä kaikki syntinen on hänet sinne houkutellut.

Totuus on paljon vähemmän mustavalkoisempaa. Minun kotini ei poikkea normaalista kodista, se ei näytä syntiseltä tai maailmalliselta, vanhoillislestadiolaisesta kodista se poikkeaa siinä, että nurkassa nököttää televisio, jonka läheisyydessä on elokuvia. Kaapissa on samat kaurahiutaleet ja teepussit kuin itseään uskovaisiksi nimittävien kaapeissa. Paras arkinen parannus elämän päästyä niille raiteille, jolla sen pitääkin olla on se, että en tunne itseäni syntiseksi, eikä kukaan sitä tule minulle sanomaan, jos soitan musiikkia kodissani. Radiota pidän auki enemmän kuin keskivertosuomalainen ihan sen vuoksi, etten sitä ole voinut vuosiin tehdä.

Moni nuori vähän riehaantuu täytettyään 18-vuotta, ja itsekin sen tein – olin normaali vasta täysi-ikäistynyt! Vuoden, kahden päästä totesin alkoholin tylsäksi, ja nykyään olen maailman surkein alkoholisti. Ei, ei minusta tullut hurjaa, halveksittavaa bilettäjää, minkälaiseksi vanhoillislestadiolaiset olisivat saattaneet tulevaisuuttani maalailla. Olen itse asiassa aika tylsä tapaus, minusta ei juurikaan löydy nyhdettävää niille, jotka haluaisivat elämääni tonkia, ja rakentaa minusta varoittavan esimerkin aivopestyille lapsille siitä, ettei maailmaan kannata lähteä.

Tulen kouluttautumaan korkeammalle kuin moni ikätoverini vanhoillislestadiolaisyhteisön sisällä, olen aidosti kiinnostunut siitä mitä saan tehdä, saan itse päättää kehostani ja siitä, miten monta lasta haluan ja tulevat mahdolliset lapset eivät saa mitenkään huonompaa kotia kuin vanhoillislestadiolaislapset, käyn elokuvissa noin kerran kuukaudessa, konserteissa useamman kerran vuodessa – niissäkin olen yleensä selvin päin ja sitä paitsi suojaan jopa kuuloni, eikö olekin tylsää!

Ei, ei minusta hurjan syntistä ja kamalaa maailmallista ihmistä saa, jolla menisi kaikki huonosti, ja joka olisi jatkuvasti ongelmissa. Asiat ovat itse asiassa paremmin näin, voin paremmin kuin koskaan, ja elämäni paras päätös on ollut eroaminen uskonlahkosta.

Vielä muutama sana termeistä.

Vältän tiedostaen vanhoillislestadiolaisten sanoja ja fraaseja, kuten ”luopua uskosta”, uskovainen, epäuskovainen, kilvoitella, ”lähteä maailmaan” ja niin edelleen, koska se kenen termeillä puhutaan, hallitsee keskustelua.

Olen entinen vanhoillislestadiolainen, mutta en ole luopunut uskosta – luopuminen kuulostaa vastentahtoiselta poisantamiselta, ja päinvastoin, olen mielelläni ollut jotain muuta kuin vanhoillislestadiolainen.

Maailmakaan ei ole minua vienyt, korkeintaan tukenut päätöksessäni. Ihan itse olen valinnut polkuni, eikä ”maailmaa” tarvitse pelätä ihmismäiseksi olennoksi, joka voi tarttua jalasta kiinni, ja vetää mukanaan.

Termien uskovainen ja epäuskovainen ongelmallisuudesta on käyty keskustelua jo joissain kommenteissa, useamman uskonnon edustajat tuppaavat kutsumaan itseään uskovaisiksi, ja niitä toisia jollain eriävällä luokittelevalla termillä – vanhoillislestadiolaisten tapauksessa epäuskovaisiksi. Käyttämällä itsestäni termiä epäuskovainen tulisin samalla arvottaneeksi itseni vanhoillislestadiolaisnäkökulmasta ”huonommaksi” ihmiseksi, mitä en ole.  Kutsuessani vanhoillislestadiolaisia uskovaisiksi tulen samalla myöntäneeksi heille etuoikeutetun uskovaisen aseman, joka heillä omasta mielestään on. 

Smaug

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Lapsen ja vanhemman roolit nurinkurin

Tähdennän heti alkuun, ettei minulla ole lapsia.

Vanhoillislestadiolaisen perheen suoma kasvualusta lapselle on pääosin turvallinen ja hyvä. Perhe pysyy eheänä (vanhemmat tuskin eroavat), eikä tarvitse pelätä, että isä (tai äiti) tulisi umpitunnelissa yömyöhään kotiin. Liikkeestä irti pyristeltyäni ja ankeiden vuosien jäätyä taakse olen ollut onnellinen siitä, että lapsuuden kasvuympäristö on ollut elämäntapojensa johdosta turvallinen.

Mutta toisaalta, niin.

Vanhoillislestadiolaisissa perheissä fyysinen ympäristö kasvaa on yleensä moitteeton ja kunnossa - television tai radion puute ei sinällään ole suuri menetys näin ex-vanhoillislestadiolaisen näkökulmasta. Se mistä oikeastaan tahdoin puhua, on vanhoillislestadiolaisperheiden synnyttämä henkinen pahoinvointi, ja kasaan puristava ilmapiiri niiden ihmisten kohdalla, joita uskonto ei siinä muodossa kiinnosta. Heitä on uuden laskelman (http://www.uskontojenuhrientuki.fi/images/stories/liitteet/uut_vl-tiedote_28_6_2013.pdf) mukaan paljon.

Henkinen pahoinvointi ei näy ulospäin. Kaikki on sen ulkopuolisen silmissä kunnossa, joka ei näe sunnuntaisin aamulla lapsen ja aikuisen kinaa siitä, että onko pakko lähteä pyhäkouluun ja myöhemmin seuroihin tai teinin ja aikuisen taistoa siitä, onko perjantaiseen raamattuluokkaan todella mentävä.

Lapsi on vaikutuksille altis. Lapsi ei voi valita perhettä, johon syntyy, eikä lapsi osaa lapsena ollessaan puolustautua niiltä opeilta tai moraalikäsityksiltä, joita hän vanhemmiltaan saa. Vanhemman vastuu on kasvattaa lapsesta tasapainoinen ihminen ja kasvattaminen lapsi vanhoillislestadiolaiseen ympäristöön on valinta. (Ymmärrän, että vanhoillislestadiolaisen vanhemman mielessä vanhoillislestadiolainen oppi on se ainut ja oikea; vaihtoehtoja ei käytännössä voi ajatellakaan, sillä se olisi syntiä.) Vanhemman vastuu uskonnollisena kasvattajana on valtava: sillä vaikutetaan lapsen ja lapsesta kasvavan aikuisen maailmankuvaan, joka kestää ehkä halki elämän, sillä opetetaan kulttuurisia konventioita (vrt. Islamististen maiden naisten asema selitetään ilmeisesti aika pitkälle uskonnolla) ja vaikutetaan esimerkiksi elämänlaatuun riippuen siitä kokeeko ihminen uskonnon rajoittavana vai turvallisena. Käytännössä uskomalla tietyn ehkä sepitetyn tarinan todeksi, aikuinen tulee samalla koodanneeksi lapsensa tietynlaiseksi, mistä on haittaa silloin kun lapsi syntyy yhteisöön, jonka uskonnollisuus ei ole tervettä (kannattaa lukea terveestä
uskonnollisuudesta täältä; http://www.uskontojenuhrientuki.fi/mista-apua-kun-uskonto-ahdistaa/terve-uskonnollisuus; se on ennen kaikkea sellaista, joka kunnioittaa toisen tapaa elää ja tuo turvaa arkeen.)

Vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön kasvaminen ei sinällään ole ongelma niin kauan, kun lapsi pystyy sinisilmäisesti ottamaan kaiken informaation vastaan ja hyväksymään sen, mutta sitten kun lapsi joutuu törmäyskurssille uskontonsa kanssa, ongelma syntyy. Siinä kohden vanhemman tulisi muistaa, että lapsi ei ole valinnut uskoaan, ja ettei lapsi ole vanhemman jatke, vaan itsenäinen yksilö.

Olen kuullut lukuisia tarinoita vanhoillislestadiolaisnuorista, jotka elävät kaksoiselämää: kaikkialla muualla paitsi kotona, seuroissa ja vanhoillislestadiolaisyhteisön parissa ollaan maallisia (normaaleja, meikkaavia, musiikkia kuuntelevia), ja tarvittaessa mukaudutaan uskonnollisiksi siihen ympäristöön, joka ei salli olla oma itsensä. Kaksoiselämä on raastavaa painottelua kahden maailman välissä, jotka eivät sovi yhteen. Toisessa maailmassa on se, mitä haluttaisiin olla – siellä on unelmat, ystävät ja siellä on hyvä olla; toisessa on vanhemmat, sisarukset ja sukulaiset. Toisessa maailmassa saisi olla huoleton normaali nuori, toisessa kysellään seurustelukumppanin perään ja oletetaan vanhemmuuden alkavan parin vuoden sisällä.

Sairain yksittäinen asia vanhoillislestadiolaisperheiden lapsi-vanhempisuhteissa on uskonnollisesta liikkeestä eroavan suru ja pelko siitä, että ero rikkoo vanhemman sydämen. Itse olen yläasteikäisenä kantanut huolta siitä, että jos olen se, kuka haluankin olla, niin satutan vanhempiani. Käytännössä yläasteikäinen minä on siinä vaiheessa pohtinut valintaa oman vapauden ja vanhempien onnen välillä, vaikka käsitysteni mukaan vanhempien pitäisi olla olemassa nimenomaan lasta varten. Vanhempien pitäisi rakentaa lapselle kasvualusta, joka tukee lasta, ja asettaa lapsi itsensä edelle niin, ettei lapsi missään tapauksessa joudu yhtä epäinhimillisen valinnan eteen, kuin uskonnollisesta yhteisöstä irtihaluava joutuu. (Olen myös kuullut tarinoita siitä, miten monilapsisen perheen nuorimmasta päästä olevat eroamaan pyrkivät vanhoillislestadiolaislapset ovat kantaneet samantapaista taakkaa: kun moni vanhempi sisarus on eronnut, on nuorempi saattanut kokea, että häneen kohdistuvat odotukset ovat yhä suuremmat sen suhteen, että hän pysyisi uskossa.)

Henkisen väkivallan rajaa lähestytään siinä vaiheessa, kun vanhoillislestadiolaisuudesta eronnut aloittaa eroprosessin, ja liikkeessä vielä sisällä
olevat yrittävät käännyttää eroavaa takaisin. Eronneen maailmankuva on romuttunut, ja sen uudelleen rakentamiseen tarvittaisiin tukea ja vaikutuksista vapaata aluetta (fyysistä ja ajallista) – tukea ei ole se, että mulkoillaan eronnutta kaupassa, yritetään ylipuhua seuroihin tai järjestetään yllätyksellinen vanhoillislestadiolaisten tapaaminen, jossa tarkoituksena on vanhoillislestadiolaiskielellä parannuksen tekeminen, ja minun näkökulmastani henkisesti väkivaltainen käännyttäminen takaisin uskoon.

Ja niin, vielä. Eroamaan pyrkivä ei siksi välttele uskonnollisia tilaisuuksia, että potisi pahaa omaatuntoa siitä, että on poikennut siitä, mitä ”uskovainen ruukaa tehdä”, vaan siksi, että eroava kokee syyttävän ja maailmanloppua maalailevan uskonnollisen sisällön ehkä henkisenä väkivaltana.
-Pon Charly

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Suviseuroissa

Osa meistä bloggaajista oli suviseuroissa Pudasjärvellä viime viikonloppuna, minä olin yksi heistä. Pääsin paikan päälle vasta perjantaina ja jouduin lähtemään jo sunnuntaina töiden vuoksi.

Suviseuroihin minun osaltani kuului samoja juttuja kuin edellisinäkin vuosina; suviseura-spagetin syömistä (oih namskis!), heräämistä aamulla paahtavan kuumassa teltassa, kaukaisten sukulaisten sekä ystävien tapaamista, uusien tuttavuuksien hankkimista, keppikeräystä pikkusisarusten kanssa sekä pitsajonossa seisomista puolen yön tienoilla. Ihmiset olivat ystävällisiä ja hyväntuulisia, itse en kohdannut lainkaan pitkiä katseita tai törkeää palautetta. Nämä suviseurat olivat aikamoista pohdiskelua; kuuntelin puheita ajatuksen kanssa, seurasin vierestä nuorten vl-perheiden elämää, mietin mitä haluan ja mitä en halua, mikä tulee olemaan minun reittini.
Olen lueskellut muutamien entisten lestadiolaisten keskustelua suviseuroista. Aika moni heistä ahdistuu jo suviseurojen lähestyessä, sillä he tietävät joutuvansa vastailemaan sukulaisten ja ystävien kysymyksiin "Pääsettehän tekin koko perheellä suviseuroihin?", saavansa suviseurojen ajan jatkuvasti kehotuksia saapua paikan päälle sekä viikonlopun jälkeen kortteja, joissa toivotaan vastaanottajan saavan parannuksen armon ja liittyvän ikisuviseuroihin. Ymmärrän heitä, mutta itse kuulun niihin, jotka viihtyvät suviseuroissa mainiosti :)

Mielestäni meille kritisoijillekin tekee ihan hyvää välillä jalkautua vanhoillislestadiolaisten sekaan ja huomata konkreettisesti, että he ovat samanlaisia, tavallisia ihmisiä aivan kuten mekin. Kritiikki todellakin kohdistuu oppiin sekä vl-liikkeeseen yhteisönä, eikä näihin ihmisiin!

Kokosin teille lukijoille kuvareportaasi-tyyppisen postauksen suviseuroista. Osa lukijoistamme ei kenties ole vieraillut suviseuroissa, joten tässäpä teille suviseurojen esittelyä kuvien avulla! Kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla.

 Perjantaina sää oli aika sateinen ja pilvinen. Lippurivistössä on kaikkien niiden maiden liput, joissa SRK:lla tai sen sisarusyhteisöillä on säännöllistä toimintaa.


Suurin osa seuravieraista on lapsia ja nuoria, mutta vanhuksiakin näkyy ja heidät on huomioitu esimerkiksi järjestämällä tämmöisiä lepopaikkoja. Tarpeeseen tuli tämäkin katos erityisesti lauantaina, kun mummot ja papat meinasivat kärventyä kentälle muiden ihmisten seassa kolmenkymmenen asteen helteessä.



Näin hoituu roskisten tyhjentäminen. Poikien lempparihommaa..



Suviseura-alueelta löytyy muutama myymälä, joissa kaupataan kaikenlaista tarpeellista roinaa sapuskasta kumppareihin.


Tässä edellä mainittua keppikeräystä. Lapsille annetaan käteen roskapussit sekä kepit, joilla kerätään roskia kentältä. Roskapussin täyttäminen vie noin 15 minuuttia, ja siitä saa palkaksi jäätelölipun. Välillä värväämisteltta piti sulkea väliaikaisesti, sillä halukkaita oli niin paljon, ettei heille kaikille riittänyt roskia kerättäväksi. Huvittavaa oli, kun eräs äiti paljasti keppikeräysvirkailijalle lasten ratkaisun tähän pulmaan; he keräsivät ravintola-alueelta käytettyjä kertakäyttöastioita pusseihinsa suoraan ihmisten tarjottimilta! Tästä tiedosta ei täti luonnollisestikaan ollut kovin ilahtunut...:)


Ja tässä tulos; kenttä näyttää todella siistiltä. Tosin yön jälkeen kenttä yleensä on taas melko sotkuinen, mutta innokkaat keppikerääjät kyllä hoitavat asian kuntoon hetkessä!


Lapsille on järjestetty myöskin laukkumyyntityötä. Laukkumyyjät kulkevat yleensä pareittain (toiselle kylmälaukku ja toiselle rahavyölaukku). Laukkumyynti on näpsäkkä keino myydä jäätelöä myös niille, jotka eivät jaksa suunnistaa jäätelökioskille väenpaljoudessa vaan istuvat seurateltassa tai oleskelevat toisella puolella kenttää tai majoitusalueella.


Tältä ne laukkumyyjät näyttävät. Kylmälaukku ei ole kovin painava, siellä on arviolta 10-15 jäätelöä, jotka pitäisi myydä. Ihmiset ostavat mielellään jäätelöä laukkumyyjiltä, sillä silloinhan jäätelö tulee "kotiinkuljetuksena" suoraan käteen. Molemmat myyjät saavat palkkioksi jäätelöliput.


Juhlaportti vuosimallia 2013. Portissa lukee teksti "Minun herrani ja Jumalani". Käsittääkseni kyseessä on Jeesuksen kädet ja punaiset neliöt niiden keskellä kuvaavat ristiinnaulitsemisen aiheuttamia haavoja.


 Jäätelökioski


Karkkikioski


Kenttämaksujen keräystä, suihkulippujen myyntiä sekä keppikeräyspiste. Suviseurat järjestetään talkoovoimin, joten paikalta löytyy myöskin työvoimatoimisto, jossa on esillä vapaana olevia työvuoroja joihin voi ilmoittautua (parista tunnista muutamaan tuntiin kestäviä hommia, esim. ravintolassa erilaiset tehtävät, vessojen pesu tai roskamönkkäreiden kuljetus). Varsinkin iltapäivälehdissä on ällistelty kolmen euron lohisoppaa; "miten voi olla niin halpaa?!! tuolla harjotetaan varmana harmaata taloutta!!!" -kyllä se kuulkaa ihan laillisesti onnistuu, jos työvoima on ilmaista eikä sopan myynnistä tavoitella voittoa.


SRK:n myymälästä voi ostaa SRK:n tuotteita, kuten kirjoja ja cd-levyjä. Samassa teltassa toimii myös posti, jonka kautta voi lähettää kortteja.


Lasten läsnäolo huomioitu; kentällä on erikseen teltta eksyneille lapsille, jotka odottelevat siellä vanhempiaan. Samassa teltassa lastenhoitopiste, lastenruokien lämmityspiste sekä rintaruokintapaikka.Useimmilla pikkulapsilla on paitaan kiinnitetty lappunen tai myymälästä saatava ranneke, jossa lukee lapsen nimi, mahdollisesti ikä ja asuinpaikka sekä vanhempien puhelinnumerot.


Vessojen hanoista tuleva vesi ei ole juomakelpoista, joten alueelle on järjestetty erillisiä juomavesipisteitä.


Kaikki on todellakin huomioitu; tässä kännyköiden latauspiste!


Suviseuravessa, monien mielestä sietokykyä koetteleva käymälä. Lohdutuksena todettakoon, että niihinkin kyllä tottuu! WC4-kyltin yläpuolella samassa tolpassa näkyy kaiutin, joita on ympäri seura-aluetta. Niiden kautta puheet ja virret kuuluvat myöskin majoitusalueilla.


Iso teltta. Siellä kuunnellaan saarnoja ja veisataan virsiä sekä Siionin lauluja.


Fotografiaa sisältä. Teltta oli täpötäynnä lähes koko ajan.Wikipedian mukaan sinne mahtuu noin 4 200 ihmistä yhtä aikaa. Itse en käynyt isossa teltassa varsinaisesti puhetta kuuntelemassa, mutta äänentoiston takia tuli muutamia puheita kuunneltua. Erityisesti mieleen jäi erään amerikkalaissaarnaajan puhe, jossa hän luki tämän tekstin Raamatusta: "Jeesus sanoi: sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkääkä estäkö heitä, sillä lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta" ja muistutti ehkäisyn olevan ehdoton synti juuri tämän pätkän perusteella. Lisäksi joku rippikoulupappi kertoi puheessaan huomanneensa, kuinka rippikouluikäisiin vl-nuoriin on tarttunut maailman saastaisuus, sillä heidän ajattelussaan ja olemuksessaan näkyy tätä saastaa. Perinteisen nuorille suunnatun puheenvuoron skippasin, sillä se oli yllättäen siirretty perjantai-illalle. Ravintolaan saarna kuului aika huonosti ympäröivän puheensorinan takia.


Kaikki eivät luonnollisesti mahdu isoon telttaan, joten ihmisiä istuu myös teltan ulkopuolella olevissa seurapenkeissä.


Iltaelämää kentällä. Nuoriso sekä nuoret perheet kukkuivat kentällä reippaasti pikkutunneille asti.



Mutta olihan siellä porukkaa!
Mielestäni oli mukavat ja viihtyisät suviseurat, kiitoksia vaan järjestäjille! :)
-tintti